Määritelmä varhaiskristillisyydestä

Jeesuksen seuraajat tulkitsivat, että se, mitä Jumala oli luvannut alkuperäisessä liitossa juutalaisten kanssa, oli uusi liitto ja heille Jeesus toi Jumalan valtakunnan maan päälle.

Kreikassa sana viitata Messiaan on christos ja tätä varten syy hänen seuraajansa tunnettiin kristittyinä. Heille Jeesus oli muutakin kuin vain a Johtaja tai parantaja, koska kaikki, mitä hän sanoi tai teki, tuli Jumalalta itseltään.

Tämän seurauksena Jeesuksesta tuli Jumalan reinkarnaatio. Ne, jotka levittivät tätä ajatusta, perustivat varhaisen kristinuskon.

Rooman valtakunnan aikaan

Rooman viranomaiset vainosivat aluksi ensimmäisiä kristittyjä, koska he kieltäytyivät uhraamasta ja osoittamasta kunnianosoituksia keisareille. Tärkeimmät kristilliset johtajat olivat Pedro ja Pablo sekä pieni ryhmä, jonka muodostivat Esteban, Bernabé, Priscilla, Jaime ja Tito.

Tämän ajanjakson tärkeimmät historiografiset lähteet on kerätty kirja Apostolien tekojen ja Kirjeiden kirjeissä Uusi testamentti.

Jeesuksen kuoleman jälkeen ei ollut johtajuutta määritelty hänen seuraajiensa keskuudessa. Samaan aikaan Jeesuksen ristiinnaulitseminen edusti a ilmoitus kaikille niille, jotka haluavat tehdä omansa oppi. Toisaalta Jeesuksen hahmo todellisena Messiaana aiheutti kaikenlaisia ​​kiistoja ja teologisia keskusteluja juutalaisten ja kristittyjen välillä.

Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla liike Christian Gnostic ja hänen kannattajansa pitivät ihmisen pelastusta mahdollisena tiedon avulla sisustus eikä usko (jotkut gnostilaiset kielsivät Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja kyseenalaistivat muut Raamattu).

Uuden uskonnon riveissä oli erilaisia ​​virtauksia: juutalaiskristillisyys, paavilaiskristillisyys ja synoptinen kristinusko.

Kaikesta tästä huolimatta kristityt järjestäytyivät, koska he uskoivat, että heidän johtajansa oli aito Messias, joka toisi Jumalan valtakunnan tähän maailmaan.

Varhaiskristillisen kirkon muodostaneet ihmiset alkoivat levittää evankeliumeja ja olivat vakuuttuneita siitä, että heidän sanansa innoittivat Pyhä Henki. Tällä tavalla heistä tuli evankeliumin saarnaajia.

Ajan myötä luotiin yhtenäinen joukko standardeja ja kriteerejä. Tässä mielessä muodostettiin kaanon. Varhaiskristillisyyden kaanon on joukko normatiivisia tekstejä, joilla vahvistetaan yhtenäinen kriteeri uskonnollisissa asioissa. Näiden uusien normien avulla kristillisen liikkeen eri virtauksia pidettiin harhaopiksi.

Useimmille teologeille kaanon merkitsi varhaisen kristinuskon loppua ja uuden aikakauden alkua.

1500-luvulla Konstantinus hyväksyi kristinuskon Imperiumin viralliseksi uskonnoksi.

Historiallisesta näkökulmasta keisari Konstantinuksen kääntyminen kristinuskoon oli sen alkuperä katolisuus.

Vuoden 313 Milanon ediktissä kristittyjä ei enää enää vainottu lopullisesti, ja kristillinen kirkko kehittyi kohti uutta mallia, katolilaisuutta.

Kuva: Fotolia - Jorisvo

Varhaiskristillisyyden aiheita